Lapsuudenkodissani pelkäsin, kun isä tuli yöllä humalassa kotiin. Silloin se yleensä alkoi. Makasin valveilla pimeässä ja kuuntelin, kuinka äiti ja isä tappelivat. Muistan vieläkin hyvin ne yöt, huudot ja kolinat ja huoneeni ääriviivat pimeässä, vaikka olen jo aikuinen.
Jälkeenpäin vasta olen ymmärtänyt paremmin, mitä kotona tapahtui. Tiesin kyllä, että isä löi ja retuutti äitiä. Äidillä oli usein mustelmia käsivarsissa ja kerran silmä pitkään mustana, mutta ei niistä puhuttu.
Minulla on aina ollut univaikeuksia ja vasta aikuisiällä olen tajunnut, kuinka paljon valvoin lapsena pimeässä. Jos isä ei ollut illalla kotona, minä valvoin ja kuuntelin, milloin isä tulee ja milloin se tappelu taas alkaa. Koulussa olin usein väsynyt. Osa lapsista ei saanut tulla meille kylään, kun meidän perheellä oli kai huono maine. Varmaan moni sitten kuitenkin tiesi, vaikkei asiasta siihen aikaan puhuttu.
Se on jäänyt mieleen, että kerran äiti juoksi yöllä hakemaan naapurista apua. Naapuri ei päästänyt häntä sisään eikä halunnut auttaa, koska he eivät halunneet puuttua meidän perheen asioihin. Sitä olen aikuisena usein miettinyt. Miten joku voi jättää auttamatta, vaikka tietää että meillä oli lapsiakin kotona. Onneksi nykyään perheväkivallasta puhutaan enemmän. Jokaisen pitäisi tietää, missä on lähin turvakoti. Siihen aikaan ei ollut edes kännyköitä, nekin voivat tuoda turvaa.
Varmaan johtuu omista kokemuksista, että olen nähnyt ympärilläni paljon ihmisiä, joilla on kokemuksia väkivallasta kotona. Olen tavannut heitä työpaikallani ja harrastuksissa. Osaan varmaan tunnistaa asian paremmin. Työpaikallani oli kollega, jolla oli näkyviä merkkejä, joita hän piilotteli. Vapaa-ajalla olen kohdannut muun muassa naisen, jonka mies ei tykännyt harrastuksesta jossa kävi myös miehiä. On muitakin tapauksia. Lähisuhdeväkivalta on tosi yleistä. On hyvä, että siitä puhutaan. Kollegani on jälkeenpäin kiittänyt, kun otin asian kahden kesken puheeksi ja hän haki apua. Harrastuksissa tapaamani nainen on jäänyt vaivaamaan mieltä. Mies odotti aina ulko-oven edessä naisen paluuta ja lopulta nainen joutui lopettamaan koko harrastuksensa. En tiedä, mitä naiselle kuuluu.
Sen varmaan haluaisin vielä sanoa, että kyllä ne pienetkin lapset siellä kotona ymmärtävät yllättävän paljon. Minä muistan vieläkin hyvin ne lapsuuden yöt, jolloin pelkäisin.
Ritva, 61